Suomalainen triathlon oli nousukiidossa 2010-luvun puolivälissä ja samalla IRONMAN kiinnostui Suomesta yhä enemmän.

Triathlontapahtumien kehistys vuodesta 2012 oli huimaa. Osallistujamäärät moninkertaistuivat ja samalla tapahtumia tuli kuin sieniä sateella.

Kesällä 2012 Finntriathlon Joroinen järjestettiin ja taas entistä isompana. Startissa pidättelin kyyneliä, en pelkästään sen takia, että harrastajamäärät olivat kasvaneet entisestään, vaan myös siksi, millaista tukea koko triathlonyhteisö oli minulle antanut sairauden aikana ja myös sen jälkeen.

Vuoden 2008 jälkeen moni muukin kuin meidän tiimimme ja lajin harrastajat alkoivat uskoa siihen, että triathlon voi kasvaa ja kukoistaa. Porukka ei todellakaan jäänyt tuleen makaamaan, tapahtumia ja lajia rakennettiin itsekriittisesti, osallistujia kuunnellen ja kehittymiseen pistettiin kaikki vähäinen osaaminen ja rahat.

Alkuvuodesta 2008 märkäpukujen ja muiden triathlonvarusteiden maahantuonnin pioneeri Jorma Mononen soitti minulle ja kysyi, voisinko auttaa Eurooppa poliitikko Alexander Stubbia harjoittelussa, koska hän haluaisi aloittaa lajin. Sanoin Jormalle, että ilman muuta, anna kaverille numeroni ja käske soittamaan.

Suomalainen triathlon oli 2000-luvun alkuvuosina ehkä lajin pahimmassa aallonpohjassa, missä laji on koskaan ollut. Poissa olivat Pauli Kiurun ja kumppaneiden kultaiset vuodet, vaikka harrastajiin ja ennen kaikkea resursseihin nähden suomalaiset mm. Mika Luodon ja Tom Söderdahlin sekä myös Merja Kivirannan (nykyisin Kiviranta-Mölsä) johdolla menestyivät kansainvälisesti varsin hyvin. Vuosituhannen vaihteen jälkeen lajin harrastajamäärät olivat pahimmillaan varmasti alle 200 harrastajassa, eli laji kävi aidosti kamppailua olemassaolostaan.