Joroisissa käytiin myös Bisnestriathlon, johon osallistui yli 100 maan suurimpien yritysten vaikuttajaa. Keräsimme rahaa hyväntekeväisyyteen ja toki tehtiin samalla lajia entistä tunnetummaksi. Kiitos vaan Patrki Kvikant, että ”pakotit” minut hoitojen aikana ”väkisin” mukaan projektiin, onnistuttiin tuolloin ja sen jälkeen ihan kivasti.
Kesällä 2012 käytiin myös isolla porukka IRONMAN Frankfurt -tapahtumassa Alex Stubbin johdolla ja tehtiin Suomea tunnetuksi sekä lisättiin tietoisuutta kantasolurekisteristä. Hieno reissu, vaikka olin katsojan roolissa. Parhaiten tuosta reissusta jäi kuitenkin mieleen entisen armeijakaverini, Aki Riihilahden tutustumiset saksalaisiin bajamajoihin kilpailun juoksuosuudella.
Vuosi 2012 oli siinäkin mielessä mielenkiintoinen triathlonin näkökulmasta, että minusta tuli teräsmies. En ollut moneen vuoteen itse tehnyt yhtään triathlonia. Joroisten kisan aikaan oloni oli niin hyvin kohentunut, että Tiinan mennessä TriStar Otepää -kilpailuun Viroon päätin tehdä siellä pikamatkan kisan. Kisa sujui täydellisessä enforfiinihuumassa ja päätin jo matkan aikana, että osallistun vielä perusmatkan SM-kisaan Kuopiossa. Tiina koitti olla noissa minun hulluteluissa järjen ääni, mutta kuka sitä nyt vaimoaan uskoisi, varsinkin kun TYKS:in hematolgian ylilääkäri ei huveja minulta kieltänyt.
Kuopin kisa sujui samassa enforfiinihuumassa kuin Otepään kisa. Maalissa tosin fiilikset olivat vieläkin hienommat, jos mahdollista. Taitoin lähes koko matkan ystäväni Mikko Lonkan kanssa, jolle tosin juoksuosuudella sanoin, että alahan nyt mennä siitä, kun on tuo tossu paremmassa syönnissä kuin minulla. Maalissa minut otti vastaan Tiinan johdolla iso joukko ihmisiä ja itkettiin ilosta isolla porukalla. Olin jo Kuopion kisan aikana saanut mielestäni taas kerran ”erittäin hyvän idean…”
Tiina mietti kerran ennen toista sairastumistani, että teetköhän sinä Antti koskaan täyden matkan triathlonia. Se oli jotenkin jäänyt kytemään ihon alle. Kuopion kisan jälkeen menimme Tiinan ja kahden ystäväperheen kanssa syömään sekä nauttimaan kisan jälkeisiä oluita. Taisi kisan jälkeisessä huumassa mennä jokunen pullo viiniäkin. Oli kaiken kaikkiaan yksi elämäni hienoimmista illoista, kiitos ystävät.
Kun käveltiin hienon illan jälkeen Tiinan kanssa hotellille, niin juotujen oluiden sekä viinin rohkaisemana kerroin Tiinalle tuon hyvän idean, jonka olin kisan aikana saanut. Vaikka sain tuohon ideaan yksiselitteisen vastauksen ”et varmasti mene, sä olet vielä hullumpi kuin olen uskonut”, niin en jättänyt asiaa siihen. Päätin palata tuohon ideaan aamulla, enkä viitsinyt pilata hyvää iltaa. Ideahan oli se, että osallistuisin lokakuussa 2012, vain 413 päivää toisen leukemiadiagnoosini jälkeen Barcelonassa täyden matkan triathloniin.
Lääkäriltä lupa
Neuvottelut Tiinan kanssa päätyivät siihen, että jos saan lääkäriltä luvan osallistua kisaan, voin vapaasti osallistua kisaan Barcelonassa. TYKS:n ylilääkärin lupa ei kuitenkaan tulisi riittämään, olin kuulemma kietonut naisen liian tiukalle sormieni ympärille. Piti siis saada toinen puoltava lausunto, jotta saisi vaimolta luvan osallistumiseen. Silloin avuksi tuli Kreu Maisniemi, johon olin tutustunut IRONMAN Frankfurtin myötä. Kreu on anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri ja ennen kaikkea urheiluhullu ja muutenkin sopivasti hullu. Kun tiedustelin asiaa Kreulta, hänkin totesi minun olevan hullu, mutta totesi että kyllähän se onnistuu. Onneksi Tiina ei silloin vielä tuntenut Kreuta riittävän hyvin ja Kreun lausunnon perusteella myös Tiinalta irtosi lupa osallistumiseen.
Barcelonan kisaa ennen ehdin uimaan muistaakseni 8 km, pyöräilemään 800 km ja juoksemaan 80 km, joten pohjathan olivat erinomaisessa kunnossa. Sain TYKS:stä kisaviikolla puhelun Barcelonaan ja lopullisen luvan osallistumiselle, koska heinäkuun alussa lopetetun hyljinnän estolääkityksen vuoksi immuniteettini oli ns. normaali.
Kisassa kaikki sujui kuin tanssi. Eniten jännitin uintia, en tiedä miksi. Kun rantauduin 3,8 km uinnin jälkeen, tuuletin tutuille jo siinä vaiheessa, että minusta tulee tänään teräsmies. Pyöräilyn ajoin kuin hullu, koko ajan hymy naamalla. Juoksuhan oli yhtä tuskaa fyysisesti, mutta henkisesti helppoa. Jos fyysinen tuska alkoi tuntumaan liian pahalta, niin ei tarvinnut siirtää kuin ajatukset hoitojen pahimpiin vaiheisiin ja tuska tuntui aika kevyeltä. Maalissa minua onnitteli Tiinan lisäksi koko kisaorganisaation johto, jotka olivat hekin aika paniikissa osallistumiseni vuoksi. Taas sain lajista loppuelämän mittaisia muistoja, jotka eivät hevillä unohdu.
Artikkelisarjan uusi osa aina sunnuntaisin
