Aija jakaa vuorokauden tunnit perheen, työn, urheilun ja valmennuksen välillä. Perhe on kokonaisvaltaisen urheilullinen, puoliso on harrastanut maratonjuoksua, perheen poika vietti lapsuuden ja nuoruutensa uima-altaassa, Tatu Tampereen kasvattina ja Muru-koira vie metsälenkeille säällä kuin säällä.
Kuinka liikunnallinen/urheilullinen lapsuutesi oli?
Paikallaan pysyminen on ollut haaste jo pienestä pitäen. Idyllisen asuinalueen kaveripiiri koostui 13 pojasta ja meno oli sen mukaista. Varhaisessa vaiheessa minut vietiin Vaasan Sportin mimmijoukkueeseen pelaamaan jalkapalloa, mutta kuljetusmatkat sekä myöhäiset treeniajat saivat perheen pohtimaan lajivalintaa uudemman kerran. Sopivasti Vaasa-lehdessä oli Vaasan Uimaseuran ilmoitus uimakoulujen alkamisesta ja niinpä 8 vuoden iässä, froteiset, kirkkaanpunaiset bikinit päällä hyppäsin uima-altaaseen ja sille tielle jäin. Harjoituskerrat sekä uintivälineet kehittyivät ja minä niiden mukana.
10 vuotta laskeskelin kaakeleita, nautin ystävistä, joita uinti mukanaan toi, kunnes tuli se viimeinen treeni. Uinti ei kuitenkaan jäänyt taakse, vaan oikeastaan samoilta sijoilta ryhdyin valmentajaksi samaan seuraan. Ikimuistoisia kokemuksia, ihmissuhteita ja oppimishetkiä olisi monen arkin verran jaettavaksi. Paljon on kokemuksia, osaamista ja joskus katkeriakin pettymyksiä reppuun jäänyt.
Uintiurani, mikäli sitä voi uraksi kutsua, antoi elämään paljon, josta ammennan vielä keski-ikäisenäkin. Uinnin parissa tutustuin uintitekniikan ohella voimaharjoittelun saloihin, leirien opettavaiseen elämään, erilaisiin valmennusmetodeihin, hauskanpitoon sekä uimahallin henkilökuntaan. Menestyminen uinnissa ei tainnut minulle kuitenkaan olla se merkityksellisin asia, vaikka hallilla vietettiin aikaa parhaimmillaan yli 15 tuntia viikossa. Enemmänkin tapa, minkä treenirutiinit toivat. Nämä rutiinit ovat säilyneet läpi vuosien.
Uintiuran jälkeen oikeastaan löysin ”viimeisen kiristysruuvin”, jonka voimasta aloitin voimaharjoittelun, aika tosissaan. Tämä tie johti kehonrakennuksen Suomen mestaruuskisoihin, jopa kolmena perättäisenä vuotena, 1992, 1993 ja 1994. Se vasta laji onkin. Uintiaikana opittu voimaharjoittelu ja sen kiehtova maailma vei sitten mukanaan. Opettelin itse lähes kaiken, ahmin kirjallisuutta, keskustelin lajin parissa jo pidempään olleiden kanssa ja sain itselleni erittäin osaavan valmentajan. Voimailurallia kesti sen neljä vuotta, josta jäi vahva usko lihasvoiman merkitykseen lajissa kuin lajissa.
Mitä urheilu sinulle antaa ja mikä siinä on parasta?
Monesti olen todennut urheilun olevan addiktinomainen, elimistöä koukuttava, jokapäiväinen toiminto. Urheilu ja liikunta antaa kokonaisvaltaisen hyvänolon tunteen, jonka sivutuotteena fyysinen ja psyykkinen osa-alue voi erittäin hyvin. Ei voi ohittaa tosiseikkaa, miten paljon elämään on tullut mahtavia ihmisiä ja yhteisöjä urheilun myötä.
Oman pojan uintiura toi elämään uudenlaisen perspektiivin, josta on selkäreppuun jäänyt monta upeaa kokemusta. Parasta on, kun poikamme treenikaverit, nykyään jo aikuisia miehiä ja naisia, tulevat kadulla vastaan hymyssä suin ja kertovat elämäntarinaa. Silloin sydän läikähtää.
Mikä on ikimuistoisin kokemus urheilun/liikunnan parista?
Todellakin vaikea erotella juuri sitä ikimuistoisinta ja mieleenpainuvinta kokemusta. Kokemuksia on niin omista suorituksista kuin niitä, joissa olen ollut valmentajana joko nuorille tai aikuisille uinnin tai triathlonin valmennettaville.
Nuorten kanssa on tullut koettua monta ikimuistoista hetkeä, joista valmentajan roolissa eritysesti nousevat upeat onnistumiset esimerkiksi viestiuinnissa. Lähtölistoissa asetelma on äärimmäisen tiukka, jossa oman seuran uimarit ovat ennakkotilastoissa mitalin syrjässä kiinni, joka entisestään koettelee nuoren uimarin paineensietokykyä. Kun viimeisen uimarin käsi kurottaa maaliin ja tulostaululla on toivottu tulos, ei kyyneliltä voi mitenkään välttyä. Yhdessä onnistumisella on äärimmäisen merkittävä vaikutus koko tiimin suorituksiin. Toivottavasti nämä kokemukset ovat antaneet nuorille uimareille yhtä paljon kuin ne ovat antaneet minulle.
Toinen muisto sijoittuu Islantiin, Fossavatnsgangan Worldloppet tourin 50 kilometrin hiihtoon, vuodelle 2017. Lähdimme Tampereelta matkaan noin 20 hiihtäjän joukkueella. Meitä yhdisti saman seuran jäsenyys ja into hiihtoon. Hyvissä ajoin Reykjavikin ja sieltä pienellä, pelottavalla potkurikoneella kohteeseen. Sää oli karmea, tuuli tuiversi niin kovaa, että kevyempien ei kannattanut ulos nenäänsä pistää, pystyssä ei pysynyt.
Hiihtopäivän aamuna aurinko helotti kirkkaalta taivaalta, siinä oli hiihtäjän hymy herkässä. Noviisina tällaisissa massatapahtumissa ja tavoite oli päästä maaliin, olihan 50 kilsaa pitkä matka.
Hiihtoa ei voinut ihan omaksi lajikseni lukea, en ollut omistautunut kestävyysurheiluun, varsinkaan hiihtoon. Mutta maaliin päästiin. Voisin sanoa, että tämän suorituksen jälkeen aloin uskoa pienesti mahdollisuuksiini treenata myös kestävyyttä. Siitä sekin matka sitten alkoi tai jatkui.
Onko sinulla urheilun tai liikunnan suhteen joitain tavoitteita/unelmia, jotka haluaisit vielä toteuttaa?
Unelmia on ihmisellä aina hyvä olla. Unelmoin ensi kesän Downhill Swim -uinnista, joka tulee käymään toteen. Haluan vielä jossain vaiheessa löytää laadukasta aikaa osallistuakseni triathlonin perusmatkalle. Missä ja milloin, on vielä auki.
Valmentamisen saralla unelmani on auttaa tosissaan kisoihin treenaavia aikuisurheilijoita, joita tällä hetkellä on muutama. Saa olla heidän matkallansa mukana – huippua
Mitä terveisiä haluat lähettää The Home of Sports -lukijoille?
Haluan kannustaa ihmisiä liikkumaan. Liikkumisen muotoja on lukemattomia, joista jokainen varmasti voi löytää omansa. Ennakkoluulottomasti vaan liikkumaan! Enkä tarkoita kilpaurheilua tai muuten tavoitteellista liikkumista, vaan sitä, että oman psyykkisen ja fyysisen hyvinvoinnin eteen tehtävää liikkumista, joka varmasti on jokaisella eritasoista.
