Osallistujamäärät nousivat, lajin mediahuomio lisääntyi ja laji alkoi entistä enemmän vetämään pariinsa ihmisiä, jotka halusivat olla osa hienoa yhteisöä. Vuonna 2010 rikottiin sitten entinen osallistujaennätys ja vauhti ei näyttänyt hidastumisen merkkejä.
Vuosi 2011 oli monella tapaa käänteentekevä Finntriathlonin historiassa. Kuten kaikki tietävät, vaikka ulospäin kaikki näyttää hyvältä, niin tapahtumien taustalla tapahtuu paljon sellaista, mikä ei näy ulospäin. Osallistujille tapahtumista ja sen taustalla tehtävästä työstä näkyy vain jäävuoren huippu ja niin sen pitääkin mennä. Osallistujat hakevat tapahtumista elämyksiä ja organisaation toiminnan tarkoituksena pitää olla noiden elämysten tuottaminen. Elämys koostuu monista asioista, turvallisuus, ilmapiiri, puitteet, yleiset järjestelyt ja vastaavat pitää rakentaa niin hyvin kuin mahdollista, jotta osallistujan ei tarvitse kuin osallistua ja nauttia.
Kun hommat kasvavat, niin tekijöiksi tarvitaan erilaisia ihmisiä, koska meillä kaikilla on omat vahvuudet ja luonnollisesti myös heikkoudet. Oma vahvuuteni on ehdottomasti ollut tietynlainen kyky ennustaa tulevaisuuden trendejä, saan ihmiset innostumaan ja uskallan ajatella mielipuolisen hullusti. Selkeä heikkous itselläni, monien muiden heikkouksien lisäksi, on kärsimättömyys, josta olen toki iän myötä hieman oppinut pois.
Kun erilaiset ihmiset törmäävät, niin joskus tulee konflikteja. Kesällä 2011 Finntriathlonin suhteen käytiin tapahtuman jälkeen varsin kiivas keskustelu siitä, mihin suuntaan tapahtumaa ja lajia pitää viedä. Kun erilaiset ihmiset kohtaavat, se voi joskus aiheuttaa ongelmia, mutta ilman erilaisia ihmisiä ei saada mitään suurta aikaan. Onneksi asiat saatiin käytyä läpi ja yhteinen suunta löytyi, koska kesällä 2011 Finntriathlon jatko oli todellakin liipasimella.
Tärkeintä oli kuitenkin se, että kaikki konfliktin osapuolet säilyivät ystävinä sekä ovat jokainen edelleen lajin parissa ja puhaltavat yhteiseen hiileen, eikä kynttilään. Monesti tarvitaan kriisi, että ihmiset oppivat puolin ja toisin arvostamaan toisiaan ja että ymmärrämme, että isoihin juttuihin tosiaan tarvitaan monenlaista osaamista.
Joroisten kisan jälkeen menimme Tiinan ja toukokuussa 2011 syntyneen lapsemme Annin kanssa Tahkolle lomailemaan. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt kesällä Tahkolla ja talvellakin vain kerran. Ihastuin Tahkoon heti ensisilmäyksellä ja Tahko vaikutti olevan triathlontapahtuman järjestämisen paratiisi. Kirkas järvi, mahtava infra, huikea määrä majoitusta ja luonnonkauniita sekä hiljaisia teitä. Olin heti Tahkon loman jälkeen yhteydessä yhteen kaveriin, jolla tiesin olevan suhteita Tahkon alueen vaikuttajiin. Tarkoitus oli järjestää jo elokuussa 2012 triathlontapahtuma Tahkolla, mutta sitten kohtalo puuttui peliin.
Sairastuminen
Olin kevään ja kesän 2011 ollut normaalia väsyneempi, mutta se ei ollut ihme, koska niin ”oikeiden” töiden parissa yritysten valmennusten parissa kuin ”harrastusten” parissa triathlonjärjestelyissä riitti tekemistä. Kirjoitimme kesällä 2011 Mika D. Rubanovitschin ja Elina Aallon kanssa kirjan BisnesAtleetti – kuinka päästä 8 tunnin työkuntoon. Lisäksi, vaikka toukokuussa syntynyt tyttäremme nukkui yönsä suhteellisen hyvin, niin se vaikutti toki nukkumiseen ja vastuu pienen lapsen kasvusta painoi hartioita.
Elokuussa 2011 olin tutustumassa parapyöräilyn MM-kisojen reitteihin yhdessä parapyöräilyn maajoukkueen kanssa. Matkan aikana peräpukamani äityi todella kipeiksi. Kun nousin autosta nelinkontin ylös silloisen kotimme edessä Tampereella, vaimoni Tiina näytti enemmän kuin huolestuneelta. Tiina oli pyynnöstäni jo ennakkoon varannut minulle lääkärin, johon lähdimme heti kun pääsin Tampereelle.
Lääkäri totesi tilanteen olevan niin paha, että peräpukamat vaativat kivun helpottamiseksi leikkauksen, koska vahvimmatkaan kipulääkkeet eivät auttaneet. Onneksi lääkäri sai kiinni gastrokirurgin, joka leikkasi pukamat. Helpotus paikallispuudutuksessa suoritetun leikkauksen jälkeen oli niin suuri, että muistan sen tunteen edelleen.
Leikkauksen jälkeen yöllä, puudutuksen lakattua, heräsin entistä kovempaan kipuun ja ei auttanut muuta kuin lähteä päivystykseen. Tiina oli tilaamassa ambulanssia, koska tuskani olivat todella kovat, eikä liikkuminen onnistunut. Koska äitini oli käymässä meillä, sain taivuteltua Tiinan viemään minut sairaallaan. Tiina heitti minut sairaalaan ja jäin sinne odottamaan apua.
Risaisissa shortseissa ja yöpaidassa paikalle tullut iso mies, joka melkein huuti tuskassaan ja vaati kovia kipulääkkeitä, herätti varmasti epäilyksiä siitä, ollaanko nyt oikealla asialla vai hakemassa vieroitusoireisiin piikkiä. Ymmärrän lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa kyllä. En siis saanut mitään lääkettä kipuihin. Vihdon aikaisin aamulla lääkäri toi verikokeiden tulokset ja ne olivat aivan sekaisin, silloin tiesin, että vuoden 2001 painajainen oli palannut. Sen jälkeen sain lääkettä ja anteeksipyyntöjä siitä, ettei kipuani osattu hoitaa.
En toki siinä vaiheessa virallisesti tiennyt, onko kyseessä leukemia, mutta osasin taas oireiden sekä veriarvojen perusteella arvata mistä on kysymys. Soitin välittömästi lääkkeiden saannin jälkeen Tiinalle ja kerroin tilanteen, enkä voi kuin arvailla, mitä Tiina on sillä hetkellä miettinyt. Reilun kolmen kuukauden ikäinen vauva kotona ja mies sairaalassa välittömässä hengenvaarassa. Puhelun jälkeen pistin viestejä ihmisille ja peruin kaikki tapaamiset, joita olin sopinut, jotta pystyin keskittymään parantumiseen, jos se olisi ylipäätänsä mahdollista.
Sairaus paljastui
Osastolle päästyäni aloitettiin tarkemmat tutkimukset, mutta diagnoosia ei saatu useampaan päivään ja lääkärit epäilivät, ettei kyseessä ole leukemia, vaan joku todella paha tulehdus. Lopulta sairaus paljastui leukemiaksi ja itseasiassa täsmälleen samaksi sairaudeksi, joka minulla oli ollut vuonna 2001. Lääkäri tiesivät vain toisen vastaavan tapauksen, jossa täsmälleen sama tauti on uusinut kymmenen vuoden jälkeen, koska yleensä taudit uusivat paljon nopeammin. Siinä sitten mietin olinko onnekas vai huono-onninen, päädyin ensimmäiseen vaihtoehtoon, koska jos tauti olisi uusinut aikaisemmin, niin siinä tapauksessa minusta ei olisi koskaan tullut isää.
Kun tulehdus oli saatu kuriin, niin alkoi taas samanlainen hevoskuuri sytostaattien kanssa, jonka olin jo vuonna 2001 kokenut. Nyt kuitenkin tiesin, että jos minut haluttiin pitää elävien kirjoissa, niin tarvittaisiin luuydinsiirto (nykyisin kantasolusiirto) joltain toiselta ihmiseltä.
Hoidot olivat rankat ja ensimmäinen hoito jakso meinasi koitua kohtalokseni, mutta onneksi siitäkin selvittiin. Kiitos suomalaisen lääketieteen sekä erään sairaanhoitajan, joka pakotti minut juomaan proteiinijuomat järkyttävistä kivuista huolimatta.
Sopivaa luovuttajaa etsittiin ympäri maailmaa ja sellainen onnekseni löytyi Saksasta. Ensimmäisen hoitojakson jälkeen kaksi seuraavaa hoitoa jaksoa tehtiin hieman kevennetymmin, jotta kestän hengissä siirtoon saakka, jossa koko oma luuydin tuhotaan. Siirto tehtiin joulukuussa 2011 Turussa. Kaikkien vaiherikkaiden aikojen jälkeen 26.12. uudet kantasolut tuottivat ensimmäiset verisolut ja synnyin tavallaan uudelleen. Nykyisin vietän juhlia niin 4.1.1977 ja 26.12.2011 syntymäpäivien kunniaksi. Olen siis nykyään murros- ja keski-ikäinen, eli keskimäärin noin kolmekymppinen.
Hoitojen ja sairaalassa makaamisen jälkeen halusin palata nopeasti niin töiden kuin harrastusten pariin. En näyttämisen halusta, vaan siksi, että molemmat tuovat sisältöä elämään. Työelämään ja harrasteiden pariin minut otettiin avosylin vastaan, sain ihmisiltä hirvittävän määrän tukea ja kannustusta. Sain jo sairaalassa olon aikana niin paljon kannustusta eri ihmisiltä, että sitä en unohda koskaan.
Artikkelisarjan uusi osa aina sunnuntaisin.
